Powered by Blogger.
RSS

Elämä on outoa, vai olenko se vain minä?

Jopas elämässäni on tapahtunut taas paljon asioita! Sitä ei itse tajuakaan kuin vasta sitten, kun katsoo, että hups, onpa viimeisistä blogipäivityksistä aikaa. Nyt päädyin kuitenkin sopivassa mielentilassa kirjoittelemaan tänne.

Sain jättimäisestä kirjatentistä (jonka tein viime joulukuussa) vitosen! Kyllä olin silloin ylpeä. Nopeasti se ylpeyskin tuppaa unohtumaan seuraavien asioiden äärellä. Sain kandini valmiiksi helmikuussa ja valmistuin psykologian kandidaatiksi. Sitäkään en kyllä kauheasti jäänyt ihmettelemään, kun keskellä lukuvuotta piti painaa opiskeluja eteenpäin. Keväällä muutimme myös poikaystäväni kanssa yhteen, kun saimme Hoasilta yhteisen kämpän. Puoli vuotta ollaan nyt asusteltu yhdessä ja ihanaa on ollut! Elämä muuttui niin paljon helpommaksi, kun ei tarvinnut ravata enää kahden kämpän ja kaupungin väliä.

Lisäksi olin niin iloinen, kun sain ensimmäistä kertaa elämässäni virallisia KESÄTÖITÄ! Pääsin vuokratyöfirman kautta muuttofirmaan töihin muuttoapulaiseksi/hanttihommien tekijäksi. Ei kuulosta kummoiselta, mutta työtä sekin on. Ja minä olen jopa ihan pitänyt työstäni, vaikka se on välillä fyysisesti aika raskasta. 14 tunnin työpäivän kävelyn jälkeen jalat ovat olleet aika kuolleet (onneksi noin pitkiä päiviä ei ole kovin usein). Lisäksi sain jatkaa töissä kesän jälkeenkin ja olen nyt siis opiskelujen ohella töissä. Parasta tässä on se, että saan päättää täysin itse, mitkä päivät teen töitä. Sopii siis mainiosti opiskeluni kanssa. Ja varsinkin nyt, kun minulla on luentoja vain yhtenä päivänä viikossa, muut ajat kirjoitan gradua ja käyn töissä.

Gradu. Se hirviö. Olen vihdoinkin aloittanut taltuttamaan sitä. Löysin ohjaajan ja aiheen keväällä. Kesällä luin jo hieman artikkeleita, mutta nyt syksyllä vasta olen oikeasti alkanut kirjoittamaan gradua. Tutkin sitä, miten persoonallisuus vaikuttaa parisuhdetyytyväisyyteen. Aiheeni on siis mielenkiintoinen, mutta gradu on minulle kirjoitusprojektina henkilökohtaisesti todella iso haaste. Kandin kirjoittaminen kävi aika helposti, koska se oli jotenkin niin lyhyt (tosin oli siinäkin haasteensa). Gradu on niin paljon isompi ja monimutkaisempi. Minulle jo se, että saan ymmärrettyä artikkelit ja niissä tutkittujen muuttujien yhteydet, on iso työ ja vaatii paljon keskittymistä. Lukihäiriöni varmasti vaikuttaa asiaan, koska joskus tekstin hienosyinen ymmärtäminen ja keskittyminen (erityisesti artikkelien englannin kieleen). Lisäksi kirjoittaminen on ollut aina heikkouteni enkä oikein pidä siitä. Joten jos joskus valmistun muutaman vuoden päästä, niin hattua saan kyllä itselleni nostaa. :D

Kesällä aloin pohtia elämääni laajemmin ja nyt olen miettinyt asioita niin paljon, että olen jonkinlaisessa kriisissä. Varmaan liittyy myös tähän gradun tekemiseen ja mahdolliseen valmistumiseeni lähitulevaisuudessa (toivottavasti kesällä 2018). Enhän minä vielä voi olla valmis, enhän minä osaa mitään?! Mikä on minun ammatti-identtini? Psykologilla on niin iso vastuu asiakkaistaan, että apua! Miten voin toimia näin vaativassa ammatissa? Mitä teen sitten, kun olen työelämässä ja minulle jää niin paljon vapaa-aikaa, kun ei tarvitse opiskella enää kaiket päivät? Mitä vapaa-ajalla tehdään? Enhän minä edes osaa harrastaa kauheasti mitään. Roikun liikaa poikaystävässäni ja minun pitäisi keksiä enemmän jotain itsenäistä tekemistä. Tajuan olleeni monta vuotta parisuhdekuplassa, ja nyt olen vihdoinkin alkanut heräämään, että hei, ehkä sitä voisi ylläpitää enemmän muitakin sosiaalisia suhteita. Sitten päästään asiaan, että onko minulla ystäviä? Helsingissä niitä on vain muutama. Tunnen yksinäisyyttä. Gradun tekeminen on yksinäistä puuhaa ja yksinäisyyden tuntemukset vain korostuvat entisestään. Noh, töistä saan sentään sosiaalisia kontakteja.

Miksen tunne klaanilaisten seurassa enää niin paljon iloa kuin ennen? Kuulunko minä enää kaveriporukkaani? Tuntuu välillä, että olen vain niin "outsider" klaanilaisten keskellä. Mikä minussa on muuttunut? Olenko tylsä ihminen? Enkö osaa kiinnostua muiden jutuista? Minulla on ikävä vanhoja fiiliksiä. Sain miiteistä valtavasti ennen energiaa, nyt vain alan pohtimaan itseäni. Vähän sama juttu kuin soittamisessa. Nykyään soittaminen tuntuu lähinnä kankealta eikä siitä saa samanlaista mielihyvää kuin joskus aikoinaan, koska taito on unohtunut.

Mutta joo. Minä en kertakaikkiaan ymmärrä, mikä minua vaivaa. Varmaan kaikki tuo yllämainittu. Tuntee olonsa vain vähän syylliseksi, kun päällisin puolin kaikki asiat tuntuvat olevan hyvin, mutta silti sisälläni joku ahdistaa kovin. Mikä se on? Ehkä aikuistuminen ja elämänkriisi, ehkä jotain muuta. Näe ja tiedä.

Ja klaanilaisille tiedoksi, että olette minulle edelleen ihania ja rakkaista ihmisiä, vaikka välillä ulkopuolisuuden tunnetta koenkin seurassanne (ja välillä en!).

  • Digg
  • Del.icio.us
  • StumbleUpon
  • Reddit
  • RSS

3 comments:

Nen said...

Minä olen sanonut tätä samaa kun puhelit samansuuntaisia juttuja joskus aiemmin, mutta tämä on jotenkin niin samaistuttavaa!

Varsinkin nuo parisuhdekuplaantumiseen ja sosiaalisuuteen liittyvät jutut. Opiskelu/työelämässä tietty ollaan erilaisissa vaiheissa.

Klaanilaiset on minulle opiskelututtujen (ja poikaystäven) lisäksi tärkein sosiaalisuusporukka, ja silti minä taas miitissä vajosin tajuttomaan ulkopuolisuusahdistukseen? Ja juuri se että minäkin pidän näistä ihmisistä. Kamalan hankalaa miettiä mistä se tulee.

Luultavasti se järkevä ajatus olisi etsiä jotain oikeaa harrastusmaista juttua, mutta kun eihän sellaiseen ole aikaa...

Mutta kuitenkin. Jaksamista ja onnea graduun! Kyl sie pärjäät :3

Vizu said...

Ai jollakulla muullakin on tällaisia tuntemuksia! Miten kauan sinulla on ollut ulkopuolisuuden tunnetta? Itselläni se on alkanut kehittymään varmaan UV-miitistä 2015 alkaen, mutta nyt viime kesäisessä miitissä jotenkin realisoitui minulle lopullisesti. Luulisin syyn olevan itselläni Klaanon, josta olen tippunut kärryiltä ja joka ei oikestaan enää kiinnosta tarpeeksi. Muilla on joku juttu keskeisesti, josta ovat perillä, mutta minä en/eikä minua kiinnosta. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita on vähän. Kelle tahansa tulisi varmaan ulkopuolinen olo moisesta. Viime möggimiitissä oli niin paljon Klaanon-juonittelua, että se on ehkä se juttu, mikä minua ahdistaa. Pari tyyppiä menee juonimaan ulos tms. ja jättää kaikki muut ulkopuolelle. Siitä tulee jotenkin paha olo, koska minä en kuulu ikinä siihen porukkaan, jonka kanssa mennään juonimaan (ei sillä että haluaisin, koska ei kiinnosta). Kuulostanpa taas ristiriitaiselta ja kamalalta.

Pitäisi olla jotain suuria intohimon kohteita, kuten juuri hrrastuksia, mutta kun ei innostu mistään tarpeeksi (eikä myöskään ole aikaa).

Kiitoksia, kyl mie yritän pärjätä kaikesta huolimatta :3

Nen said...

Klaanon on ainakin helppo syy mitä osoittaa.

Eikä edes välttämättä vain siksi että ihmiset välillä kerääntyy puhumaan siitä, vaan koska se on tuntuu olevan niin suuri osa *kaikkea* mitä Klaanissa enää tapahtuu.

Minä yritän aina välillä edes leikkiä olevani kiinnostunut Klaanon-keskusteluista, mutta en minä siitä huolimatta koe yhtään olevani osa sitä klaanon-yhteisöä, joksi Klaani on tuntuu olevan muuttumassa yhä enemmän.

Tietty on myös se, kuinka paljon tälle koko ongelmalle haluaa antaa painoa. Pohjimmiltaan Klaani on vain kaveripiiri, ja jos siitä ajautuu kauemmaksi, ei se itsessään ole paha asia. On kuitenkin aina mahdollista säätää omaa osallistumistaan sellaiseksi mikä tuntuu hyvältä.

Voi olla että oikea ongelma on enemmän sitä ettei ole ikään kuin korviketta klaanistelun vähentymiselle. Ja sille taas ei ole oikein muuta ratkaisua kuin innostua jostain uudesta. Ja sehän on aina niin helppoa :/

Emt.

Post a Comment