Huh huh, että tämä syksy on mennyt vauhdilla. Johtuisikohan siitä, että kaiken sen ajan, jota en ole pyörinyt Manun kainalossa, olen opiskellut mahdollisimman intensiivisesti >:D Puheviestinnän kurssin tiimoilta pysähdyin vähän katsomaan yliopistouraani taaksepäin ja tajusin, miten paljon olen kehittynyt opiskelijana ja tulevana ammattilaisena näiden parin yliopistovuoteni aikana.
Kirjoitin 2011 lukiosta ja menin Turkuun välivuodekseni lukemaan matematiikkaa yliopistoon. Kävin myös tilastotieteen perusopinnot ja pönkitin niillä pääsykoeosaamistani. Nyt tarkasteltuna Turkuvuoteni tuntuu vain ohikiitävältä, mutta merkitykselliseltä hetkeltä. Turussa kuitenkin itsenäistyin ja sain keskittyä täysillä lukemaan pääsykokeeseen.
Kun pääsin opiskelemaan psykaa 2012, hautauduin opiskeluvaikeuksieni alle ensimmäisenä vuonna. Tentit eivät menneet läpi ja englanninkielisten kirjojen lukeminen ahdisti. Päätin kuitenkin rämpiä tästä lopulta masennukseksi muuttuneesta suosta ylös keväällä 2013. Jälkeenpäin ajateltuna nämä alun opiskeluvaikeudet kasvattivat minua suuresti - nyt olen jatkossa paljon vahvempi tällaisten kokemusten varalta. Vaikeuksien kautta voittoon, siis!
Toinen opiskeluvuoteni oli täynnä opiskeluintoa. Opiskelin itseni kiinni tavoiteaikatauluun, josta olin viivästynyt ensimmäisenä vuonna. Olin onnellinen siitä, että olin selättänyt englanninkieliset kirjat ja löin englantia kunnolla turpaan käydessäni pakollisen englannin kurssin. Päätin myös tietoisesti opiskella ahkerasti toisena vuonna, jotta saisin kaukosuhteen ikävän pois mielestäni. Loppujen lopuksi sekin vuosi meni ohi aika humauksessa.
Kolmas vuosi, kandivuosi lähti käyntiin. Tajuan, että lakin saamisestani on jo kolme vuotta. Kävin Australiassa viisi vuotta sitten. Koneeni on pysynyt kasassa viisi vuotta. Ajan juokseminen on hurjaa! Olen jo pitkään odottanut pääseväni kirjoittamaan kandia, mutta syksyn kurssipaljouden takia aloitan tekemään sitä vasta ensi keväänä. Nyt on kuitenkin niin paljon mielenkiintoisia opintoja (ammattikäytäntö!), ettei se haittaa. Tämän hetkinen unelmani on valmistua kandiksi ensi kevään loppuun mennessä. Olisihan se hurjan siistiä! Sen jälkeen pääsisi sitten jo vuoden päästä opiskelemaan maisterivaihetta! Wau. Mutta se liika innostus tulevasta.
Pointtini oli, että olen kehittynyt hurjasti. Puheviestinnän kurssilla meidän piti pitää yksin esitelmä, joka kuvattiin. Tallenteen sai itselle ja sitä piti katsoa useasti. Huomasin, miten ammattilaiselta näytinkään selittäessäni innostuneena itsetunnosta. Se oli kaunis tunne. Vaikka itsensä katselu kameran kautta tuntuu ajatuksena kamalalta, se kuitenkin näytti opetustarkoituksensa minulle. Kameran edessä oleminen tuntui paljon pahemmalta miltä se loppujen lopuksi näytti kameran toiselta puolelta. Näytin nimittäin ammattilaiselta!
Opiskelu sujuu lukihäiriöstäni huolimatta, elämässäni on ihania ihmisiä ja opiskeluaikani kohti ammattia vähenee koko ajan. I'm happy! :3
Hmm. Blogini kaipaa selvästi enemmän kuvia jatkossa...
-Vizu
Yliopistoelämäni
Lukihäiriöstä, matematiikasta ja englannista
Olen aina ihmetellyt, miksi matematiikka on ihmisille niin vaikeaa.
Sen vielä ymmärrän, että lukiossa se sitä voi ollakin, mutta että peruskoulun
matikkaa eivät jotkut tajua. Olen todennut, että ajatusmaailmani kulkee jossain
niin eri tasolla, että siksi en voi ymmärtää sitä. Tarkoitukseni ei ole loukata
ihmisiä, ketkä eivät matikkaa osaa. Matikka tuntuu vain itselleni niin
loogiselta ajattelukuviolta, että minä en tiedä, mitä olisin ilman sitä.
Peruskoulussa minun ei oikeastaan tarvinnut opiskella
matikkaa. Se vain meni omalla painollaan, kun kuuntelin tunnilla ja tein
kotitehtävät. Muistan aina sanoneeni, ettei matikan kokeisiin tarvinnut lukea.
Aloin pitää matikasta, koska osasin sitä. Opettaja olisi halunnut tarjota
minulle pullakahvit (kyllä, oikeasti) siitä hyvästä, että sain peruskoulun
valtakunnallisesta matikan kokeesta luokan parhaimman.
Englannin kanssa olen tapellut taas koko elämäni. Kun kieltä
aloitettiin lukemaan 3. luokalla, tipuin jo aika alussa kärryiltä. Englannin
opiskelu ei kiinnostanut yhtään enkä tuntenut tarvitsevani sitä mihinkään.
Ylä-asteen puoliväliin asti olin hokenut itselleni alitajuisesti, etten minä
englantia koskaan tule tarvitsemaan, joten en pitänyt sen opiskelua
tarpeellisena suhteutettuna siihen aikaan, jonka minä olisin joutunut
käyttämään sen oppimiseen. Sitten löysin bändin nimeltä Blind Guardian, jota
aloin fanittaa kovasti. Se taisi olla ensimmäinen englanninkielellä laulava
bändi, jota kuuntelin oikeasti. Sanoitukset alkoivat kiinnostamaan ja aloin
suomentamaan biisien sanoja itselleni. Siitä sain motivaatiota englannin
opiskeluun ja tajusin, että tätähän on oikeasti tärkeää oppia. Siitä lähtien
olen aina yrittänyt parhaani mukaan nähdä vaivaa englannin opiskeluun. Aina
kärsivällisyys tosin ei ole riittänyt.
Peruskoulun jälkeen lukiossa törmäsin taas
englanti-ongelmaani. Opettaja puhuikin yhtäkkiä tunnilla englantia koko ajan.
En aluksi tajunnut lähes mitään. Ensimmäisestä englannin kokeesta taisin saada
4,5 ja siinä vaiheessa halusin heittää taas koko englannin seinille. Lukiossa
en jaksanut sitten kauheasti panostaa, koska tunsin olevani tyystin eri tasolla
kuin muut. Lisäksi äidinkieli alkoi tuntua taiteilulta, sillä en ymmärtänyt,
mitä opettajan merkkaamat virheet esseissäni tarkoittivat. En uskonut sen
kuitenkaan liittyvän lukihäiriöön.
Vasta 2. lukiovuoden lopulla erityisopettaja otti minuun
yhteyttä ja sanoi, että voitaisiin tehdä joitain lukihäiriötestejä. Englannin
ja äidinkielen opettajat olivat ilmeisesti raportoineet ongelmistani
erityisopettajalle. Lukion alussa tehty lukiseulontatesti ei ollut paljastanut
mitään. Lopputulos lisätesteistä oli lievä lukihäiriö. Käytännössä se
tarkoittaa, että ongelmani ovat vieraissa kielissä ja erityisesti vieraiden
kielten kuuntelussa. Ruotsissa en koskaan päässyt niin ”vaativalle” tasolle,
että lukihäiriö olisi tuottanut ongelmia. Äidinkielessä tekstin
hienorakenteisessa tuottamisessa alkoi vasta näkyä ongelmia. Kieliopit olivat
säännöksiä, joten ne olivat melko selviä (koska ovat loogisia).
Englannissa taas on enemmän poikkeuksia kuin sääntöjä (minusta).
Yritin opiskella englantia jopa niinkin kovasti, että lukion
1. vuoden jälkeen menin ”kielimatkalle” Australiaan tätini (joka puhuu myös
suomea) luokse. Noh, ei se mikään kielimatka ollut :D En uskaltanut kauheasti
edes puhua englantia, vain jos oli pakko. Lukion aikoihin aloin myös katsomaan
kiinalaisia televisiosarjoja ja ne oli tekstitetty englanniksi. Koska en
kiinaakaan ymmärtänyt, piti yrittää ymmärtää englanninkielisiä tekstityksiä.
Jäin sarjoihin niin pahasti koukkuun, että opin niidenkin kautta aika paljon
englantia. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin sitten englannin lyhyenä (koska
matikka minulla oli pitkä), jotta pääsisin helpommalla. Olin myös ennen
kirjoituksia englannin tukiopetuksessa jollain opetusharjoittelijalla. Se ei
ollut kovin kivaa, mutta ehkä se vähän auttoi.
Lukion jälkeen hain opiskelemaan psykaa. En päässyt, mutta
pääsin Turkuun lukemaan matikkaa. Turussa sain kiinalaisen kämppiksen, jonka
kanssa oli pakko puhua englantia. Kielimuuria oli jonkin verran, mutta suuri
askel minulle oli uskaltaa puhua englantia. Ei se kaunista varmasti ollut,
mutta ei ollut kämppiksenikään englanti :D Matikka alkoi yliopistossa tuntua
vaikealta, koska se ei kiinnostanut tarpeeksi. Se ei ollutkaan enää kivaa, kun
ei osannut. Olin siellä sitten vuoden ja luin samalla ahkerasti psykan
pääsykokeeseen. Taktikoin myös psykan pääsykokeissa, sillä tilastotiedettä oli
Helsingin/Turun/Tampereen ja Jyväskylän pääsykokeissa ja koin sen totta kai
vahvuudekseni. Joensuussa olisi pitänyt kirjoittaa esseitä (jossa olen huono),
joten en olisi ikinä päässyt sinne sisään.
Kun sitten pääsin lukemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon
vuosi sitten, englanti räjähti taas todella päin naamaani. Tiesin, että
psykologian opiskelussa lähes kaikki kirjat ovat englanniksi, mutten tiennyt,
että niiden lukeminen voisi olla niin hankalaa. Sain luettua pari sivua ja sen
jälkeen en vain pystynyt lukemaan kerralla enempää, koska tuntui, etten tajua
mitään. Alussa jätin kirjat lukematta ja pääsin tuurilla ensimmäisistä
tenteistä läpi. Sitten yritin oikeasti lukea, mutta lopputulos oli, etteivät
tentit menneet siltikään läpi. Yritin keksiä apuvälineitä, jotta lukeminen
olisi helpompaa, ostin mm. sanakirjakynän. Välillä halusin vain niin kovasti
luovuttaa lukemisen yrittämisen. Mutta vaikka se hirvittävän itkun, hampaiden
kiristyksen ja ahdistuksen tuotti, niin tuotti kuitenkin tulosta! Nyt on vuosi
siitä, kun aloitin psykan opiskelun eli olen vuoden lueskellut englanninkielisiä psykologian oppikirjajärkäleitä enemmän tai vähemmän. Se näemmä tuotti tulosta, koska nyt se sujuu minulta
suhteellisen hyvin. Kaksi tenttiäni ei ole mennyt läpi vielä viime vuodelta,
mutta en ota niistä paineita.
Matikan opiskelu myös alkoi uudestaan kiinnostaa minua,
sillä kun pidin tauon sen opiskelusta, tajusin etten pärjää ilman sitä (kyllä,
pitäkää minua hulluna). Nyt otin matikan sitten sivuaineeksi, enkä vielä kadu.
Totesin, että vahvuuksista kannattaa pitää kiinni, varsinkin, kun samalla
tappelee heikkouksiensa kanssa. Lisäksi matikassakin, kuten kaikessa,
kärsivällisyys on ollut olennaista. Ilman kärsivällisyyttä ja sitkeyttä en
olisi päässyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Lukihäiriöiset ovat usein
kärsivällisiä ja sitkeitä, koska ovat tottuneet kamppailemaan esimerkiksi muiden
lukutahdissa. Lukihäiriöisillä on myös yleensä jotain erikoiskykyjä, ja kai se
minun kohdallani on jonkinlainen matemaattinen ajattelu :D
Miten lukihäiriö vaikuttaa minuun vielä nykyisin? Kun
kirjoitan nettisanakirjaan sanoja käännettäväksi (luen aina sanakirjan kanssa),
saatan kirjoittaa useasti toistuneen sanan aina väärin ja minä en sitä huomaa.
Eihän se lukihäiriö todellakaan parane koskaan, mutta sen kanssa voi oppia
elämään. Täytyy vain kohdata ongelmansa ja ratkaista ne eri tavalla kuin muut.
Kaikkeen pystyy lukihäiriönkin kanssa, siihen näkee vain vähän enemmän vaivaa ja
aikaa kuin muut. Minä en pelännyt englantia, vaan hain siitä huolimatta
opiskelemaan psykologiaa. Nyt olen ratkaissut englannin lukemisen ongelmani! En
olisi koskaan uskonut tätä. Seuraavaksi kohti uusia haasteita.
Elämäntarinoiden,
Vizu
Kirotut Englishmänit
Englanti, englanti ja englanti. Aivoni alkoivat taas hylkiä sitä kieltä, kun tulin sen kanssa tekemisiin. Hirveä ahdistus näiden tenttikirjojen kanssa, tai nyt ensin vain yhden kirjan kanssa. Kaava on jotakuinkin tämä:
Avaan tenttikirjan. Alan lukemaan.
Tuntematon sana.
---> sanakirja
Tuntematon sana.
---> sanakirja
Tätä jatkuu sitten joka kuudennen sanan kohdalla. Keskittymiskykyni ei enää kestä kuuden sivun jälkeen. Alkaa ahdistaa.
Minä en luullut, että tämä olisi näin vaikeaa. Minulla ei oikeastaan ole hajua, miten minun pitäisi edes opiskella. Englanniksi opiskeleminen ei ole sama asia kuin suomeksi. Tarvitaan eri tekniikoita.
Minä olen opiskellut 11 vuotta englantia ja en osaa sitä vieläkään. Minun asenteeni on usein negatiivinen tätä kieltä kohtaa, koska en osaa sitä. En ole koskaan osannut. Ja noidankehä on valmis.
Tämä on outoa. Kaksi vuotta unelmani on ollut päästä tänne sisään. Yhtäkkiä se onkin nenäni edessä. Nyt unelmani on valmistua (saada kaikki tentit läpi).
Ajattelin myös, että tämä hurja motivaationi riittää kahlaamaan nämä englanninkieliset kirjat. Mutta minun motivaationa hylkii englantia. AARRRGGGHH!
Ongelmat kuitenkin ratkeavat yleensä niiden kohtaamisella, kieltäminen on huono hallintakeino. ENGLISH, I'M COMINGGGG!
/Vizun yöllinen ahdistus-vuodatus loppuu
Terveisiä suurkaupungista!
Heips hei. Pikku-Vizu on nyt ISOSSA Helsingissä. Kyllä, tältä se minusta maalaisesta tuntuu. Turku ei ole tähän verrattuna mitään. En kehtaa kertoa tässä moninaisten eksymisieni määrää Helsingin sisällä, puhumattakaan sitten Vantaasta, eh.
Mutta jooh, olen tosiaan asustellut jo pari viikkoa Helsingissä. Ensimmäisen viikon tappelin kämpistä ja asuin kaverin luona, mutta onneksi nopeasti tärppäsi ja löysin kaksion ja kämppiksen suhteellisen läheltä Helsingin keskustaa. Nyt siis asun ensimmäistä viikkoa virallisesti Helsingissä. En oikein vieläkään käsitä tätä.
Ja psykologian opiskelijat ovat oikein mahtavaa porukkaa. Tuntuu, että psykot ovat jotenkin aidosti kiinnostuneista muista ihmisistä (yllätys) ja se vaikuttaa opiskelijayhteisönkin henkeen. Ei mitään pahaa sanottavaa. Ja en oikein tiedän vielä, ovatko odotukseni oppiaineesta täyttyneet, sillä meillä on ollut vasta yksi psykan luento. Kyllä, loput siitä kahdesta viikosta olemme bilettäneet. Esimerkiksi eilinen Kallion baarikierros oli mahtavuutta. Perus yliopistomeininki.
Ja psykan laitos on hienossa rakennuksessa. Siltavuorenpenger on ihana paikka.
Ehkä ainut miinuspuoli tässä on ollut nämä englanninkieliset tenttikirjat (lähes kaikki kirjat ovat englanniksi), joiden makuun en ole vielä päässyt. Siinäpä haaste voitettavaksi. Okei, on yksi suomenkielinen, mutta siitä ei tarvitse lukea kuin joku yksi luku. ENGLANTI, minä aion voittaa sinut!
Iloinen psyko päättää tähän tältä erää. Ai niin, ja Hulking Dynamo on <3






