Visokki's Blog

Jopas elämässäni on tapahtunut taas paljon asioita! Sitä ei itse tajuakaan kuin vasta sitten, kun katsoo, että hups, onpa viimeisistä blogipäivityksistä aikaa. Nyt päädyin kuitenkin sopivassa mielentilassa kirjoittelemaan tänne.

Sain jättimäisestä kirjatentistä (jonka tein viime joulukuussa) vitosen! Kyllä olin silloin ylpeä. Nopeasti se ylpeyskin tuppaa unohtumaan seuraavien asioiden äärellä. Sain kandini valmiiksi helmikuussa ja valmistuin psykologian kandidaatiksi. Sitäkään en kyllä kauheasti jäänyt ihmettelemään, kun keskellä lukuvuotta piti painaa opiskeluja eteenpäin. Keväällä muutimme myös poikaystäväni kanssa yhteen, kun saimme Hoasilta yhteisen kämpän. Puoli vuotta ollaan nyt asusteltu yhdessä ja ihanaa on ollut! Elämä muuttui niin paljon helpommaksi, kun ei tarvinnut ravata enää kahden kämpän ja kaupungin väliä.

Lisäksi olin niin iloinen, kun sain ensimmäistä kertaa elämässäni virallisia KESÄTÖITÄ! Pääsin vuokratyöfirman kautta muuttofirmaan töihin muuttoapulaiseksi/hanttihommien tekijäksi. Ei kuulosta kummoiselta, mutta työtä sekin on. Ja minä olen jopa ihan pitänyt työstäni, vaikka se on välillä fyysisesti aika raskasta. 14 tunnin työpäivän kävelyn jälkeen jalat ovat olleet aika kuolleet (onneksi noin pitkiä päiviä ei ole kovin usein). Lisäksi sain jatkaa töissä kesän jälkeenkin ja olen nyt siis opiskelujen ohella töissä. Parasta tässä on se, että saan päättää täysin itse, mitkä päivät teen töitä. Sopii siis mainiosti opiskeluni kanssa. Ja varsinkin nyt, kun minulla on luentoja vain yhtenä päivänä viikossa, muut ajat kirjoitan gradua ja käyn töissä.

Gradu. Se hirviö. Olen vihdoinkin aloittanut taltuttamaan sitä. Löysin ohjaajan ja aiheen keväällä. Kesällä luin jo hieman artikkeleita, mutta nyt syksyllä vasta olen oikeasti alkanut kirjoittamaan gradua. Tutkin sitä, miten persoonallisuus vaikuttaa parisuhdetyytyväisyyteen. Aiheeni on siis mielenkiintoinen, mutta gradu on minulle kirjoitusprojektina henkilökohtaisesti todella iso haaste. Kandin kirjoittaminen kävi aika helposti, koska se oli jotenkin niin lyhyt (tosin oli siinäkin haasteensa). Gradu on niin paljon isompi ja monimutkaisempi. Minulle jo se, että saan ymmärrettyä artikkelit ja niissä tutkittujen muuttujien yhteydet, on iso työ ja vaatii paljon keskittymistä. Lukihäiriöni varmasti vaikuttaa asiaan, koska joskus tekstin hienosyinen ymmärtäminen ja keskittyminen (erityisesti artikkelien englannin kieleen). Lisäksi kirjoittaminen on ollut aina heikkouteni enkä oikein pidä siitä. Joten jos joskus valmistun muutaman vuoden päästä, niin hattua saan kyllä itselleni nostaa. :D

Kesällä aloin pohtia elämääni laajemmin ja nyt olen miettinyt asioita niin paljon, että olen jonkinlaisessa kriisissä. Varmaan liittyy myös tähän gradun tekemiseen ja mahdolliseen valmistumiseeni lähitulevaisuudessa (toivottavasti kesällä 2018). Enhän minä vielä voi olla valmis, enhän minä osaa mitään?! Mikä on minun ammatti-identtini? Psykologilla on niin iso vastuu asiakkaistaan, että apua! Miten voin toimia näin vaativassa ammatissa? Mitä teen sitten, kun olen työelämässä ja minulle jää niin paljon vapaa-aikaa, kun ei tarvitse opiskella enää kaiket päivät? Mitä vapaa-ajalla tehdään? Enhän minä edes osaa harrastaa kauheasti mitään. Roikun liikaa poikaystävässäni ja minun pitäisi keksiä enemmän jotain itsenäistä tekemistä. Tajuan olleeni monta vuotta parisuhdekuplassa, ja nyt olen vihdoinkin alkanut heräämään, että hei, ehkä sitä voisi ylläpitää enemmän muitakin sosiaalisia suhteita. Sitten päästään asiaan, että onko minulla ystäviä? Helsingissä niitä on vain muutama. Tunnen yksinäisyyttä. Gradun tekeminen on yksinäistä puuhaa ja yksinäisyyden tuntemukset vain korostuvat entisestään. Noh, töistä saan sentään sosiaalisia kontakteja.

Miksen tunne klaanilaisten seurassa enää niin paljon iloa kuin ennen? Kuulunko minä enää kaveriporukkaani? Tuntuu välillä, että olen vain niin "outsider" klaanilaisten keskellä. Mikä minussa on muuttunut? Olenko tylsä ihminen? Enkö osaa kiinnostua muiden jutuista? Minulla on ikävä vanhoja fiiliksiä. Sain miiteistä valtavasti ennen energiaa, nyt vain alan pohtimaan itseäni. Vähän sama juttu kuin soittamisessa. Nykyään soittaminen tuntuu lähinnä kankealta eikä siitä saa samanlaista mielihyvää kuin joskus aikoinaan, koska taito on unohtunut.

Mutta joo. Minä en kertakaikkiaan ymmärrä, mikä minua vaivaa. Varmaan kaikki tuo yllämainittu. Tuntee olonsa vain vähän syylliseksi, kun päällisin puolin kaikki asiat tuntuvat olevan hyvin, mutta silti sisälläni joku ahdistaa kovin. Mikä se on? Ehkä aikuistuminen ja elämänkriisi, ehkä jotain muuta. Näe ja tiedä.

Ja klaanilaisille tiedoksi, että olette minulle edelleen ihania ja rakkaista ihmisiä, vaikka välillä ulkopuolisuuden tunnetta koenkin seurassanne (ja välillä en!).

Olen aina ihmetellyt, miksi matematiikka on ihmisille niin vaikeaa. Sen vielä ymmärrän, että lukiossa se sitä voi ollakin, mutta että peruskoulun matikkaa eivät jotkut tajua. Olen todennut, että ajatusmaailmani kulkee jossain niin eri tasolla, että siksi en voi ymmärtää sitä. Tarkoitukseni ei ole loukata ihmisiä, ketkä eivät matikkaa osaa. Matikka tuntuu vain itselleni niin loogiselta ajattelukuviolta, että minä en tiedä, mitä olisin ilman sitä.

Peruskoulussa minun ei oikeastaan tarvinnut opiskella matikkaa. Se vain meni omalla painollaan, kun kuuntelin tunnilla ja tein kotitehtävät. Muistan aina sanoneeni, ettei matikan kokeisiin tarvinnut lukea. Aloin pitää matikasta, koska osasin sitä. Opettaja olisi halunnut tarjota minulle pullakahvit (kyllä, oikeasti) siitä hyvästä, että sain peruskoulun valtakunnallisesta matikan kokeesta luokan parhaimman.

Englannin kanssa olen tapellut taas koko elämäni. Kun kieltä aloitettiin lukemaan 3. luokalla, tipuin jo aika alussa kärryiltä. Englannin opiskelu ei kiinnostanut yhtään enkä tuntenut tarvitsevani sitä mihinkään. Ylä-asteen puoliväliin asti olin hokenut itselleni alitajuisesti, etten minä englantia koskaan tule tarvitsemaan, joten en pitänyt sen opiskelua tarpeellisena suhteutettuna siihen aikaan, jonka minä olisin joutunut käyttämään sen oppimiseen. Sitten löysin bändin nimeltä Blind Guardian, jota aloin fanittaa kovasti. Se taisi olla ensimmäinen englanninkielellä laulava bändi, jota kuuntelin oikeasti. Sanoitukset alkoivat kiinnostamaan ja aloin suomentamaan biisien sanoja itselleni. Siitä sain motivaatiota englannin opiskeluun ja tajusin, että tätähän on oikeasti tärkeää oppia. Siitä lähtien olen aina yrittänyt parhaani mukaan nähdä vaivaa englannin opiskeluun. Aina kärsivällisyys tosin ei ole riittänyt.

Peruskoulun jälkeen lukiossa törmäsin taas englanti-ongelmaani. Opettaja puhuikin yhtäkkiä tunnilla englantia koko ajan. En aluksi tajunnut lähes mitään. Ensimmäisestä englannin kokeesta taisin saada 4,5 ja siinä vaiheessa halusin heittää taas koko englannin seinille. Lukiossa en jaksanut sitten kauheasti panostaa, koska tunsin olevani tyystin eri tasolla kuin muut. Lisäksi äidinkieli alkoi tuntua taiteilulta, sillä en ymmärtänyt, mitä opettajan merkkaamat virheet esseissäni tarkoittivat. En uskonut sen kuitenkaan liittyvän lukihäiriöön.

Vasta 2. lukiovuoden lopulla erityisopettaja otti minuun yhteyttä ja sanoi, että voitaisiin tehdä joitain lukihäiriötestejä. Englannin ja äidinkielen opettajat olivat ilmeisesti raportoineet ongelmistani erityisopettajalle. Lukion alussa tehty lukiseulontatesti ei ollut paljastanut mitään. Lopputulos lisätesteistä oli lievä lukihäiriö. Käytännössä se tarkoittaa, että ongelmani ovat vieraissa kielissä ja erityisesti vieraiden kielten kuuntelussa. Ruotsissa en koskaan päässyt niin ”vaativalle” tasolle, että lukihäiriö olisi tuottanut ongelmia. Äidinkielessä tekstin hienorakenteisessa tuottamisessa alkoi vasta näkyä ongelmia. Kieliopit olivat säännöksiä, joten ne olivat melko selviä (koska ovat loogisia). Englannissa taas on enemmän poikkeuksia kuin sääntöjä (minusta).

Yritin opiskella englantia jopa niinkin kovasti, että lukion 1. vuoden jälkeen menin ”kielimatkalle” Australiaan tätini (joka puhuu myös suomea) luokse. Noh, ei se mikään kielimatka ollut :D En uskaltanut kauheasti edes puhua englantia, vain jos oli pakko. Lukion aikoihin aloin myös katsomaan kiinalaisia televisiosarjoja ja ne oli tekstitetty englanniksi. Koska en kiinaakaan ymmärtänyt, piti yrittää ymmärtää englanninkielisiä tekstityksiä. Jäin sarjoihin niin pahasti koukkuun, että opin niidenkin kautta aika paljon englantia. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin sitten englannin lyhyenä (koska matikka minulla oli pitkä), jotta pääsisin helpommalla. Olin myös ennen kirjoituksia englannin tukiopetuksessa jollain opetusharjoittelijalla. Se ei ollut kovin kivaa, mutta ehkä se vähän auttoi.

Lukion jälkeen hain opiskelemaan psykaa. En päässyt, mutta pääsin Turkuun lukemaan matikkaa. Turussa sain kiinalaisen kämppiksen, jonka kanssa oli pakko puhua englantia. Kielimuuria oli jonkin verran, mutta suuri askel minulle oli uskaltaa puhua englantia. Ei se kaunista varmasti ollut, mutta ei ollut kämppiksenikään englanti :D Matikka alkoi yliopistossa tuntua vaikealta, koska se ei kiinnostanut tarpeeksi. Se ei ollutkaan enää kivaa, kun ei osannut. Olin siellä sitten vuoden ja luin samalla ahkerasti psykan pääsykokeeseen. Taktikoin myös psykan pääsykokeissa, sillä tilastotiedettä oli Helsingin/Turun/Tampereen ja Jyväskylän pääsykokeissa ja koin sen totta kai vahvuudekseni. Joensuussa olisi pitänyt kirjoittaa esseitä (jossa olen huono), joten en olisi ikinä päässyt sinne sisään.

Kun sitten pääsin lukemaan psykologiaa Helsingin yliopistoon vuosi sitten, englanti räjähti taas todella päin naamaani. Tiesin, että psykologian opiskelussa lähes kaikki kirjat ovat englanniksi, mutten tiennyt, että niiden lukeminen voisi olla niin hankalaa. Sain luettua pari sivua ja sen jälkeen en vain pystynyt lukemaan kerralla enempää, koska tuntui, etten tajua mitään. Alussa jätin kirjat lukematta ja pääsin tuurilla ensimmäisistä tenteistä läpi. Sitten yritin oikeasti lukea, mutta lopputulos oli, etteivät tentit menneet siltikään läpi. Yritin keksiä apuvälineitä, jotta lukeminen olisi helpompaa, ostin mm. sanakirjakynän. Välillä halusin vain niin kovasti luovuttaa lukemisen yrittämisen. Mutta vaikka se hirvittävän itkun, hampaiden kiristyksen ja ahdistuksen tuotti, niin tuotti kuitenkin tulosta! Nyt on vuosi siitä, kun aloitin psykan opiskelun eli olen vuoden lueskellut englanninkielisiä psykologian oppikirjajärkäleitä enemmän tai vähemmän. Se näemmä tuotti tulosta, koska nyt se sujuu minulta suhteellisen hyvin. Kaksi tenttiäni ei ole mennyt läpi vielä viime vuodelta, mutta en ota niistä paineita.

Matikan opiskelu myös alkoi uudestaan kiinnostaa minua, sillä kun pidin tauon sen opiskelusta, tajusin etten pärjää ilman sitä (kyllä, pitäkää minua hulluna). Nyt otin matikan sitten sivuaineeksi, enkä vielä kadu. Totesin, että vahvuuksista kannattaa pitää kiinni, varsinkin, kun samalla tappelee heikkouksiensa kanssa. Lisäksi matikassakin, kuten kaikessa, kärsivällisyys on ollut olennaista. Ilman kärsivällisyyttä ja sitkeyttä en olisi päässyt tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Lukihäiriöiset ovat usein kärsivällisiä ja sitkeitä, koska ovat tottuneet kamppailemaan esimerkiksi muiden lukutahdissa. Lukihäiriöisillä on myös yleensä jotain erikoiskykyjä, ja kai se minun kohdallani on jonkinlainen matemaattinen ajattelu :D

Miten lukihäiriö vaikuttaa minuun vielä nykyisin? Kun kirjoitan nettisanakirjaan sanoja käännettäväksi (luen aina sanakirjan kanssa), saatan kirjoittaa useasti toistuneen sanan aina väärin ja minä en sitä huomaa. Eihän se lukihäiriö todellakaan parane koskaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Täytyy vain kohdata ongelmansa ja ratkaista ne eri tavalla kuin muut. Kaikkeen pystyy lukihäiriönkin kanssa, siihen näkee vain vähän enemmän vaivaa ja aikaa kuin muut. Minä en pelännyt englantia, vaan hain siitä huolimatta opiskelemaan psykologiaa. Nyt olen ratkaissut englannin lukemisen ongelmani! En olisi koskaan uskonut tätä. Seuraavaksi kohti uusia haasteita.

Elämäntarinoiden,
Vizu

Tosiaan, psykologia pääsykoe numero yksi on nyt ohi (Helsinki+Tampere+Turku). Minä jäädin siellä kokeessa aika pahasti ja 5 tuntia ei riittänyt kokeen huolelliseen tekemiseen. Panostin kuitenkin tilaston puoleen ja se mielestäni meni muutamaa virhettä aika hyvin. Sitten tämä aineistopuoli, joka koostui monivalintakysymyksistä, jäi kyrsimään. Tähän osioon piti lukea etukäteen 160 sivua psykologisia artikkeleita ja kokeen monivalintakysymykset olivat älyttömän soveltavia verrattuna edellisiin vuosiin. Siellä kokeessa tuntui, että niistä artikkeleista ei ollut jäänyt mitään päähän. Ja nyt minä totta kai syytän ulkoisia syitä, eli lievää lukihäiriötäni tästä, koska epäonnistuin. Ei se nyt yksinomaan lukihäiriöstä johtunut. Minä en vaan tajua, että mikä miulla on kun minä EN OSAA LUKEA. Kyllä. Siltä minusta tuntuu. Viime vuonna oli vähän samanlainen fiilis, sillä oli jotenkin vaikea silloinkin niihin monivalintoihin vastata. Tai sitten minun oppimistyylini on väärä. Blaargh, en tiedä. Pääsykokeessa on yleensä ollut logiikan tehtävä kanssa, mutta nyt ei ollut sitäkään, ja siinä minä olisin saattanut olla vahvoilla! Siis kyrsii kyllä. Hieman. Fakta on kuitenkin se, että se osa oli kaikille vaikea.

Edellisvuoden pisterajojen perusteella luulen, että Helsinkiin ja Tampereelle menivät mahdollisuuteni tuon aineisto-osan takia. Turkuun on ollut yleensä alempi raja, mutta siellä on sitten soveltuvuuskoe, joka karsii vielä. Noh, ei auta muu kuin odotella ja alkaa lukemaan Jyväskylän kokeeseen, joka on kahden viikon päästä. Kämppikseni kovasti tosin uskoo, että kaikki mahdollisuuteni Helsinkiinkään (tai Tampereelle) eivät menneet. Tuon pääsykokeen paras nimittäin saa täydet pisteet ja muut suhteutetaan sen mukaan. Ja en usko, että kukaan sai tuosta täysiä pisteitä.

Jos tässä käy vielä niin, että en pääse minnekään, niin piru vie en silti taatusti luovuta jonkun tyhmän pääsykokeen takia! On sinne joskus päästävä. Varavaihtoehtoni ensi vuodelle on, että painun matikalla sisään Joensuuhun ja opiskelen psykan perusopinnot. Sen jälkeen homma muuttuukin ongelmallisemmaksi, sillä psykaa ei saa vapaasti lukea enää perusopintojen jälkeen.

Mutta joo, en mieti vielä sitä vaihtoehtoa, vaan keskityn nyt tähän Jyväskylään. Mutta ennen sitä painun huomenna, eikun siis tänään, muutamaksi päiväksi maalle, sillä Turku alkaa ottaa pattiin. No ei nyt ihan :3 Mutta yhdeksän päivää turkulaisuutta jäljellä! Sitten ihana Pohjois-Karjala! <3