Visokki's Blog

Jopas elämässäni on tapahtunut taas paljon asioita! Sitä ei itse tajuakaan kuin vasta sitten, kun katsoo, että hups, onpa viimeisistä blogipäivityksistä aikaa. Nyt päädyin kuitenkin sopivassa mielentilassa kirjoittelemaan tänne.

Sain jättimäisestä kirjatentistä (jonka tein viime joulukuussa) vitosen! Kyllä olin silloin ylpeä. Nopeasti se ylpeyskin tuppaa unohtumaan seuraavien asioiden äärellä. Sain kandini valmiiksi helmikuussa ja valmistuin psykologian kandidaatiksi. Sitäkään en kyllä kauheasti jäänyt ihmettelemään, kun keskellä lukuvuotta piti painaa opiskeluja eteenpäin. Keväällä muutimme myös poikaystäväni kanssa yhteen, kun saimme Hoasilta yhteisen kämpän. Puoli vuotta ollaan nyt asusteltu yhdessä ja ihanaa on ollut! Elämä muuttui niin paljon helpommaksi, kun ei tarvinnut ravata enää kahden kämpän ja kaupungin väliä.

Lisäksi olin niin iloinen, kun sain ensimmäistä kertaa elämässäni virallisia KESÄTÖITÄ! Pääsin vuokratyöfirman kautta muuttofirmaan töihin muuttoapulaiseksi/hanttihommien tekijäksi. Ei kuulosta kummoiselta, mutta työtä sekin on. Ja minä olen jopa ihan pitänyt työstäni, vaikka se on välillä fyysisesti aika raskasta. 14 tunnin työpäivän kävelyn jälkeen jalat ovat olleet aika kuolleet (onneksi noin pitkiä päiviä ei ole kovin usein). Lisäksi sain jatkaa töissä kesän jälkeenkin ja olen nyt siis opiskelujen ohella töissä. Parasta tässä on se, että saan päättää täysin itse, mitkä päivät teen töitä. Sopii siis mainiosti opiskeluni kanssa. Ja varsinkin nyt, kun minulla on luentoja vain yhtenä päivänä viikossa, muut ajat kirjoitan gradua ja käyn töissä.

Gradu. Se hirviö. Olen vihdoinkin aloittanut taltuttamaan sitä. Löysin ohjaajan ja aiheen keväällä. Kesällä luin jo hieman artikkeleita, mutta nyt syksyllä vasta olen oikeasti alkanut kirjoittamaan gradua. Tutkin sitä, miten persoonallisuus vaikuttaa parisuhdetyytyväisyyteen. Aiheeni on siis mielenkiintoinen, mutta gradu on minulle kirjoitusprojektina henkilökohtaisesti todella iso haaste. Kandin kirjoittaminen kävi aika helposti, koska se oli jotenkin niin lyhyt (tosin oli siinäkin haasteensa). Gradu on niin paljon isompi ja monimutkaisempi. Minulle jo se, että saan ymmärrettyä artikkelit ja niissä tutkittujen muuttujien yhteydet, on iso työ ja vaatii paljon keskittymistä. Lukihäiriöni varmasti vaikuttaa asiaan, koska joskus tekstin hienosyinen ymmärtäminen ja keskittyminen (erityisesti artikkelien englannin kieleen). Lisäksi kirjoittaminen on ollut aina heikkouteni enkä oikein pidä siitä. Joten jos joskus valmistun muutaman vuoden päästä, niin hattua saan kyllä itselleni nostaa. :D

Kesällä aloin pohtia elämääni laajemmin ja nyt olen miettinyt asioita niin paljon, että olen jonkinlaisessa kriisissä. Varmaan liittyy myös tähän gradun tekemiseen ja mahdolliseen valmistumiseeni lähitulevaisuudessa (toivottavasti kesällä 2018). Enhän minä vielä voi olla valmis, enhän minä osaa mitään?! Mikä on minun ammatti-identtini? Psykologilla on niin iso vastuu asiakkaistaan, että apua! Miten voin toimia näin vaativassa ammatissa? Mitä teen sitten, kun olen työelämässä ja minulle jää niin paljon vapaa-aikaa, kun ei tarvitse opiskella enää kaiket päivät? Mitä vapaa-ajalla tehdään? Enhän minä edes osaa harrastaa kauheasti mitään. Roikun liikaa poikaystävässäni ja minun pitäisi keksiä enemmän jotain itsenäistä tekemistä. Tajuan olleeni monta vuotta parisuhdekuplassa, ja nyt olen vihdoinkin alkanut heräämään, että hei, ehkä sitä voisi ylläpitää enemmän muitakin sosiaalisia suhteita. Sitten päästään asiaan, että onko minulla ystäviä? Helsingissä niitä on vain muutama. Tunnen yksinäisyyttä. Gradun tekeminen on yksinäistä puuhaa ja yksinäisyyden tuntemukset vain korostuvat entisestään. Noh, töistä saan sentään sosiaalisia kontakteja.

Miksen tunne klaanilaisten seurassa enää niin paljon iloa kuin ennen? Kuulunko minä enää kaveriporukkaani? Tuntuu välillä, että olen vain niin "outsider" klaanilaisten keskellä. Mikä minussa on muuttunut? Olenko tylsä ihminen? Enkö osaa kiinnostua muiden jutuista? Minulla on ikävä vanhoja fiiliksiä. Sain miiteistä valtavasti ennen energiaa, nyt vain alan pohtimaan itseäni. Vähän sama juttu kuin soittamisessa. Nykyään soittaminen tuntuu lähinnä kankealta eikä siitä saa samanlaista mielihyvää kuin joskus aikoinaan, koska taito on unohtunut.

Mutta joo. Minä en kertakaikkiaan ymmärrä, mikä minua vaivaa. Varmaan kaikki tuo yllämainittu. Tuntee olonsa vain vähän syylliseksi, kun päällisin puolin kaikki asiat tuntuvat olevan hyvin, mutta silti sisälläni joku ahdistaa kovin. Mikä se on? Ehkä aikuistuminen ja elämänkriisi, ehkä jotain muuta. Näe ja tiedä.

Ja klaanilaisille tiedoksi, että olette minulle edelleen ihania ja rakkaista ihmisiä, vaikka välillä ulkopuolisuuden tunnetta koenkin seurassanne (ja välillä en!).

Hah. Hassua. Tänään (eilen) alkoi loma. Mikä se sellainen on? Viimeksi olen ollut lomalla varmaan viime kesänä! Mutta joo, tuntuu jotenkin kevyeltä. Voi vain fiilistella musiikkia ilman, että takaraivossa on tunne, että tuo pitäisi lukea ja tutkimusraporttia pitäisi kirjoittaa... Osaanko minä enää lomailla?


Minulla oli kyllä ihan järjetön stressimäärä tänä lukuvuonna. Stressasin järjettömän paljon sitä minun 10 opintopisteen kehityspsykologian tenttiä, mutta lopulta sain siitä NELOSEN!!! Mahtava fiilis kieltämättä. Käsitekarttojen tekeminen tentissä näemmä auttoi. Ehkä minusta tulee vielä psykologi! Ruotsikin pitäisi olla selätetty ja psykologian kandidaatin tutkintoni on kandidaatin tutkielmaa vaille valmis! Minä, psykologian kandidaatti. Kuulostaapas hyvältä. Minähän valmistun kohta jo maisteriksikin ja pääsen työelämään, jee jee!

Tämän lukukauden taakkaa rasitti myös huomattavasti havaintopsykologian harjoitustyö, joka tehtiin ryhmätyönä. Aika rankkaa se välillä oli, mutta lopulta siitäkin tipahti 9 opintopistettä ja vielä arvosanalla viisi. Nyt ei voi olla kyllä kuin ylpeä itsestään. Ja reilut kaksi vuotta sitten tuntui siltä, etten minä ikinä valmistu miksikään.

Nyt pitäisi oikeasti osata lomailla ennen kuin alan puurtamaan loppukesästä kandia ja sitten hyppään maisteriopintojen maailmaan. Toivottavasti tänä kesänä olisi yhtä lämmintä kuin vuosi sitten. Rakastin sitä. Ja voi kun atoopikon iho voi hyvin viime kesänä. Toivon, että tämä ihon kanssa pelleily voisi vihdoinkin helpottua kesäksi. Kesällä voin lenkkeillä, lukea, käydä paikoissa, olla vähän kotiseutuylpeä..! Ja viikon päästä Nightwishin keikka Joensuussa, jota on odotettu puoli vuotta <3 Nightwish ei voi koskaan pettää odotuksiani.

Huomenna olen menossa serkun valmistujaisiin. Sekin on ihan kivaa, kun näkee sukulaisia ja perhettä. Olen oikeastaan nyt iloinen aika pienistä (ja myös isoista) asioista. Minulla on vuokrakämppä ihanalla alueella Helsingissä, rakas poikaystävä, opiskelen rakastamaani alaa kohti unelma-ammattia, ihana perhe, tarpeeksi rahaa... Lisäksi tein tänään kasvissosekeittoa, joka oli aika hyvää, vaikka itse sanonkin. Ensi viikolla olen menossa kotiin Joensuuhun käymään ja se on ihanaa! Lukiosta valmistuttua oli pakottava tarve päästä pois vanhoista maisemista, mutta nyt kun on asunut neljä (!!!) vuotta jossain muualla, osaa olla koko ajan enemmän kotiseutuylpeä. Voin mennä käymään Joensuussa ja todeta, että minä rakastan tätä kaupunkia. Täältä minä olen kotoisin. Ehkä loma onkin hyvä aloittaa kotoa, jossa voi rauhoittua, kun ei ole suurkaupunkia ympärillä.

Hymyilen. Avicii soi taustalla. Itken onnesta. Elämä ei voisi olla parempaa. Juuri tämän tunteen takia haluan pyhittää koko elämäni ihmisten auttamiselle. Sille, että muutkin voisivat kokea jotain tällaista. Tiedättekö, mikä tekee minusta parhaan psykologin? Olen kokenut masennuksen pohjamudat sekä onnellisuuden huiput. Osaan eläytyä. Tiedän, miltä se tuntuu. Mutta silti en tule koskaan sanomaan traagista ja kliseistä lausetta "tiedän, miltä sinusta tuntuu". Koska tunteet ovat niin yksilöllisiä. Ei kukaan voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu, mutta jonnekin yksilöllisen tunteen lähelle voi toinenkin päästä. Sitä kutsutaan eläytymiseksi.

- Vizu

Nyt on kesälomat lomailtu ja tenttikirjojen eteen on palailtu jo hetken aikaa sitten. Syksyn ensimmäisen tenttinikin, ammattikäytännön, kerkisin jo eilen käydä tekemässä. Siihen oli mukava lukea, koska se oli ensimmäinen kurssi, jossa alettiin opiskella konkreettisemmin psykologin käytännön työtä eli asiakashaastatteluita. Kurssiin kuuluu vielä käytännön harjoituksia, jotka tulevat loppusyksystä, jännää!

Kuten huomasitte, olen aika innoissani tästä syksystä ja koko lukuvuodesta. Kandivuoteni. KANDI! Ah, tuo on jotenkin ihana sana. Tarkoitukseni olisi keväällä kirjoittaa kandini ja saada kandin tutkinto kesään mennessä. Ja sen jälkeen maisteriopinnot, iihiiiihiiiiii! On minulla kuitenkin muitakin hyppimisen aiheita ollut kuin kandivuoden alku, koska sain ihanan kissaeläimeni Manulin vihdoinkin pääkaupunkiseudulle <3 Nyt voin lopettaa yölliset ikävöimisitkuni :3 Elämä on vain niin ihanaa!

Haalarimerkkejä yliopiston avajaisista

Eilen tapahtui jotain, mikä valaisi sen, miten paha tilanteeni oikeasti on. Minä vain vilkaisin luentomonistettani ja sen jälkeen kierin melkein lattialla aivan järkyttävissä tuskissa. Tentti tiistaina, johon on kaksi kirjaa. Toinen on suomenkielinen ja sen olen saanut luettua kertaalleen läpi, mutta en silti voi sanoa, että olisin opiskellut sitä. Siihen englanninkieliseen en ole edes järin koskenut. Ja tässä masennuksessa minun päässäni ei pysy mikään tieto, jos sitä ei sinne yritä oikeasti vasaralla takoa D: Joten ei helvetti. Minä taidan olla aivan liian suuressa suossa.

Päätin nyt lempata yhden kurssin pois, vaikka sekin tuntuu vaikealta. Vaikka en kaikkia kursseja saa ekalla läpi, haluaisin istua silti kaikkien kurssien luennoilla. Mutta nyt ajatelin luistaa siitäkin, koska eihän tässä ole yhtään mitään järkeä. Silti minulla on vielä 5 tenttiä tänä keväänä. Blöäblöäblöä...

Minulla taitaa olla aika paljon välttämisorientaatiota oppimiseen. Haluan välttää nuo kaikki mielipahat ja toivottomuuden tunteet, että en minä kuitenkaan sitä tenttiä saa läpi tai en koskaan valmistu. Lisäksi olen tajunnut, että olen aika neuroottinen. Se ei auta yhtään asiaa. Minä en vain ole yhtään itsevarma oma itseni D: Helsinki tappoi minut tai jotain kuin muutuin tällaiseksi paskaksi D:

Ja siitä Kanarian Saarten reissusta sen verran, että minä pahoitin sielläkin mieleni moneen otteeseen. Raivosin mielessäni siitä, kun kaikki oli niin kallista ja kun rahaa tuhlautuu niin paljon (vaikka ne olivatkin äitini rahoja). Ei, se ei ollut minun juttuni ainakaan tässä mielentilassa.

Minä en oikeasti tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Uskallanko minä noita luentomonisteitakaan alkaa lukemaan, kun saan niistä jonkun kohtauksen?

Ei minusta voi koskaan tulla psykologia. Olen toivoton.

Minun pitäisi olla tyytyväinen ja niin olinkin vähän aikaa. Sain kognitiivisen psykan uusinnasta KOLMOSEN! Paras pääaineeni arvosana miun koko yliopistouran aikana. Se ei nyt silti kauheasti lohduta. Aika kovan työn joutui tuon tentin 2,5 opintopisteeseen tekemään. Ja nyt on vielä edessä se neuropsykan uusinta ja toki lisäksi kaikki normaalit kevään tentit, joita on viisi (tenttejä yhteensä kuusi!). Kesällä täytyy tehdä jotain superkivaa, jos saan nuo kaikki tentit läpi siihen mennessä.

Nyt avasin persoonallisuuspsykologian kirjat, joista toinen on suomeksi (AAH!). Se toinen englanninkielinen onkin sitten sellaista hirveää leipätekstiä, missä ei ole edes kuvia. Eikä sitä tenttiä voi päästä läpi vain sen suomenkielisen lukemalla :I

Lisäksi mielenterveyteni liikkuu koko ajan huonompaan suuntaan. Opintopsykologit on käyty läpi ja todettu, että YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) psykologeillekin on sellainen jono, että töitä ainakin tulevaisuudessa riittäisi, jos sinne asti pääsisi. Tuntuu vain, ettei kiinnosta enää mikään samalla tavalla kuin ennen enkä osaa mitään. Kärsin jotain suurta alemmuuskompleksia muihin nähden. Tyhmäähän se on, mutta minkäs teet. Tiedän, että minulla on masennukselle altistavia geenejä, joten ehkä syytän niitä, enkä itseäni.

Mutta kai tästä voi saada jotain hyvääkin irti? Ainakin tiedän tulevaisuudessa (jos psykologiksi asti pääsen), miltä masentuneesta ihmisestä tuntuu ja etten sano niin kuin YTHS:n terveydenhoitaja: "Koita kestää sinne asti, että saat ajan". Minä en näe mitään ongelmaa siinä, ettei joskus masennuksesta kärsinyt ihminen voisi toimia psykologina, koska olen normaalisti hyvin vahva ihminen ja tämä on (toivottavasti) vain väliaikaista.

Eniten minua pelottaa, että miten pitkään tämä Helsinkiin sopeutuminen kestää ja missä vaiheessa minulla oikeasti leviää pää.

Noh, viikon päästä Kanarialle viikoksi. Ehkä se auttaa jollain tasolla, jos vain maltan olla stressaamasta niistä tulevista tenteistä.

Voi luoja, että minä olen odottanut tätä -nimittäin lomaa. Tämän syksyn aikana pääni ja psyykkeeni on meinannut räjähtää aivan liian monta kertaa ja olisin tarvinnut lomaa jo paljon aikaisemmin. Rehellisesti sanoen tämä syksy on ollut elämäni karmeinta aikaa, vaikka luulin, että se olisi ollut hienointa.

Noh, minulla on edelleen ongelmia oppikirjojen lukemisen kanssa. Tässä perioidissa sain luettua ehkä sata sivua, mutta luettavaa olisi ollut moninkertaisesti enemmän. Ahdistus ja kaikki paska tuli taas kehiin ja romahdin keskiviikkona juuri ennen viimeistä tenttiä ihan totaalisesti. Noh, se tentti ei mennyt läpi ja nielin koko sen tentin ajan kyyneleitä. Että sellaista.

Minä en edelleenkään tiedä, mikä minua vaivaa tämän motivaation ja jaksamisen kanssa. Heikko kohtani (englanti) on minulle liian heikko kohta. Itseluottamukseni on ihan nollassa, kun se keväällä oli maksimissaan. Olen edelleen etsimässä itseäni, mitä olen koko syksyn tehnyt. Toivottavasti minä saan nyt tämän loman ihan oikeasti lomailtua ja jaksaisin paremmin taas lukea keväällä. Jos nimittäin opiskelu ei vielä silloinkaan suju, niin pelkään että psyykkeeni ei kestä enää ja minä romahdan aivan totaalisesti.

Voin kyllä sanoa, että tämän syksyn aikana olen oppinut enemmän itsestäni kuin psykologiasta. Se on aika hämmentävää, mutta kuuluu ilmeisesti asiaan.

On minulla sentään joskus ollut kivaakin tämän syksyn aikana (kuulostanpa minä masentuneelta D:). Ilman Karjalaista osakuntaa ja kahta ainutta Helsinki-kaveria olisin varmasti ihan raunioina. Ja minä olisin räjähtänyt jo Turku-vuotenani, jos ei olisi ollut Klaania. Lisäksi minulla oli kungfu, jonne sai aina mennä potkimaan seiniä, kun ketutti. Helsinkiin tuli myös PAAALJON lunta ja se oli kivaa :3 Helsingissä on edelleen enemmän lunta, kun täällä Joensuussa :I

Mitä meinasin tehdä lomalla? En ajatellut tehdä kauheasti mitään, jotta ei tule nyt lomastakin stressiä. Viime vuonna luin Klaanonia koko joululoman ja sen takia minä olin koko ajan koneella sitä lukemassa. Nyt varmaan pitäisi nähdä kavereita, joita ei ole pitkään aikaan nähnyt ja sitten ajattelin lukea Freudin Unien tulkinnan, jos jaksan :3

Ja jos UV-miitti ei paranna minua, niin ei mikään.

Lisäksi, minulla on nyt teoriassa kungfun keltainen vyö, käytännössä ei (koska me emme saaneet sellaista vyötä).

Here we go again. Mistään ei tule taas mitään. Kävin tänään opintopsykologilla. Oikotietä onneen ei yksinkertaisesti ole.

Tänään opittu asia numero 1: Hyväksy se, että näin minimaalisessa ajassa et voi oppia kaikkia tenttikirjojen asioita. Tämä on yllättävän vaikeaa, jos on tottunut pänttäämään kaiken ja varsinkin, kun haluaisi oppia kaiken. Okei, minä olen nyt yrittänyt hyväksyä sitä, mutta en vain osaa lukea tuota tenttikirjaa niin, etten lue kaikkea, koska se on epäloogista.

Tänään opittu asia numero 2: ”Matemaattisesti lahjakkaat psykologit ovat kultaa työmarkkinoilla”. Tällä hetkellä minä vain kiroan, että olen matemaattisesti lahjakas, koska sen tarvitseminen ei ole nyt ajankohtaista. Selätin pääsykokeen tilastopuolen lähes täysin pistein. Haluan lukea asioita loogisesti. Kaiken täytyy olla loogista, täsmällistä ja järjestelmällistä. Miten minä voisin nyt tuosta vaan alkaa lukea kirjaa sieltä sun täältä? Tällä lahjakkuudella ei vain onnistu.

Sitten, tuttu ja turvallinen on aina kivaa. Minun pitäisi nyt hellittää otetta turvallisista lukutavoista (minulle pelkkä järjestelmällinen lukeminen) ja kokeilla jotain uutta, jolla pystyisi mahdollisesti oppimaankin. Se on vain jotenkin kauhean vaikeaa.

Minun pitäisi kokeilla taktiikkaa ”silmäile, pohdi mitä jo tiedät, lueskele, pohdi syvempiä merkityksiä, kertaa”. Tuo tuntuu vain niin kamalan työläältä, että alkoi taas ahdistaa koko lukeminen. Minä tarvitsen rutiineja, mutta kun ne pitäisi ensin saada muodostettua.

Ja kaiken tämänsyksyisen ahdistelun jälkeen minä mietin, miten minä oikein sain keväällä luettua pääsykokeeseen niin hyvin? Tässä syyt:

-Tavoite oli hyvin selkeä, nyt tavoite ei tunnu yhtä selkeältä, vaikka pitäisi (pääse kurssi läpi?)

-Minulla ei ollut kiire, luin melko rauhallisessa tempossa sen koko puoli vuotta. Ensimmäinen sisäänpääsy-yritys psykaan epäonnistui juuri sen takia, kun kiire jyskytti takaraivossa, ahdistuin että en kerkeä, joten luovutin.

-Artikkelit, joita keväällä piti lukea, olivat suhteellisen lyhyitä ja jokainen oli oma kokonaisuutensa. Nyt pitäisi opiskella järjettömän iso kokonaisuus. Minä en ole koskaan ollut hyvä isoissa kokonaisuuksissa (ylioppilaskirjoitukset), tosin en myöskään yksityiskohdissa. Eh, missä minä sitten olen ylipäätänsä hyvä? Laskemisessa, mutta miten sinä lasket psykologian tenttikirjaa? Asiat pitäisi siis soveltaa, mutta kun voi luoja siinä on kauheasti vaivaa.

Aika.

Loppuu.

Kesken.

Ahdistus.

Kuolema.

Miksi minä olen täällä?

Miksi minä en saa mitään aikaan? Mikkkksssshhiiii??

Ja minun pitäisi kuulemma olla kärsivällinen? Miten minä voin, jos minä olen kaksi vuotta halunnut tänne ja nyt haluaisin ahmia asioita?

Ja ahdistus on hyvä asia, koska se meinaa sitä, että asia on minulle tärkeä. Mutta kun ahdistaa, niin minä en pysty lukemaan, yäääää!

Anteeksi, minä taas vuodatan. Psykologian opiskelijalla on vaan liian iso henkinen ongelma.