Visokki's Blog

Jopas elämässäni on tapahtunut taas paljon asioita! Sitä ei itse tajuakaan kuin vasta sitten, kun katsoo, että hups, onpa viimeisistä blogipäivityksistä aikaa. Nyt päädyin kuitenkin sopivassa mielentilassa kirjoittelemaan tänne.

Sain jättimäisestä kirjatentistä (jonka tein viime joulukuussa) vitosen! Kyllä olin silloin ylpeä. Nopeasti se ylpeyskin tuppaa unohtumaan seuraavien asioiden äärellä. Sain kandini valmiiksi helmikuussa ja valmistuin psykologian kandidaatiksi. Sitäkään en kyllä kauheasti jäänyt ihmettelemään, kun keskellä lukuvuotta piti painaa opiskeluja eteenpäin. Keväällä muutimme myös poikaystäväni kanssa yhteen, kun saimme Hoasilta yhteisen kämpän. Puoli vuotta ollaan nyt asusteltu yhdessä ja ihanaa on ollut! Elämä muuttui niin paljon helpommaksi, kun ei tarvinnut ravata enää kahden kämpän ja kaupungin väliä.

Lisäksi olin niin iloinen, kun sain ensimmäistä kertaa elämässäni virallisia KESÄTÖITÄ! Pääsin vuokratyöfirman kautta muuttofirmaan töihin muuttoapulaiseksi/hanttihommien tekijäksi. Ei kuulosta kummoiselta, mutta työtä sekin on. Ja minä olen jopa ihan pitänyt työstäni, vaikka se on välillä fyysisesti aika raskasta. 14 tunnin työpäivän kävelyn jälkeen jalat ovat olleet aika kuolleet (onneksi noin pitkiä päiviä ei ole kovin usein). Lisäksi sain jatkaa töissä kesän jälkeenkin ja olen nyt siis opiskelujen ohella töissä. Parasta tässä on se, että saan päättää täysin itse, mitkä päivät teen töitä. Sopii siis mainiosti opiskeluni kanssa. Ja varsinkin nyt, kun minulla on luentoja vain yhtenä päivänä viikossa, muut ajat kirjoitan gradua ja käyn töissä.

Gradu. Se hirviö. Olen vihdoinkin aloittanut taltuttamaan sitä. Löysin ohjaajan ja aiheen keväällä. Kesällä luin jo hieman artikkeleita, mutta nyt syksyllä vasta olen oikeasti alkanut kirjoittamaan gradua. Tutkin sitä, miten persoonallisuus vaikuttaa parisuhdetyytyväisyyteen. Aiheeni on siis mielenkiintoinen, mutta gradu on minulle kirjoitusprojektina henkilökohtaisesti todella iso haaste. Kandin kirjoittaminen kävi aika helposti, koska se oli jotenkin niin lyhyt (tosin oli siinäkin haasteensa). Gradu on niin paljon isompi ja monimutkaisempi. Minulle jo se, että saan ymmärrettyä artikkelit ja niissä tutkittujen muuttujien yhteydet, on iso työ ja vaatii paljon keskittymistä. Lukihäiriöni varmasti vaikuttaa asiaan, koska joskus tekstin hienosyinen ymmärtäminen ja keskittyminen (erityisesti artikkelien englannin kieleen). Lisäksi kirjoittaminen on ollut aina heikkouteni enkä oikein pidä siitä. Joten jos joskus valmistun muutaman vuoden päästä, niin hattua saan kyllä itselleni nostaa. :D

Kesällä aloin pohtia elämääni laajemmin ja nyt olen miettinyt asioita niin paljon, että olen jonkinlaisessa kriisissä. Varmaan liittyy myös tähän gradun tekemiseen ja mahdolliseen valmistumiseeni lähitulevaisuudessa (toivottavasti kesällä 2018). Enhän minä vielä voi olla valmis, enhän minä osaa mitään?! Mikä on minun ammatti-identtini? Psykologilla on niin iso vastuu asiakkaistaan, että apua! Miten voin toimia näin vaativassa ammatissa? Mitä teen sitten, kun olen työelämässä ja minulle jää niin paljon vapaa-aikaa, kun ei tarvitse opiskella enää kaiket päivät? Mitä vapaa-ajalla tehdään? Enhän minä edes osaa harrastaa kauheasti mitään. Roikun liikaa poikaystävässäni ja minun pitäisi keksiä enemmän jotain itsenäistä tekemistä. Tajuan olleeni monta vuotta parisuhdekuplassa, ja nyt olen vihdoinkin alkanut heräämään, että hei, ehkä sitä voisi ylläpitää enemmän muitakin sosiaalisia suhteita. Sitten päästään asiaan, että onko minulla ystäviä? Helsingissä niitä on vain muutama. Tunnen yksinäisyyttä. Gradun tekeminen on yksinäistä puuhaa ja yksinäisyyden tuntemukset vain korostuvat entisestään. Noh, töistä saan sentään sosiaalisia kontakteja.

Miksen tunne klaanilaisten seurassa enää niin paljon iloa kuin ennen? Kuulunko minä enää kaveriporukkaani? Tuntuu välillä, että olen vain niin "outsider" klaanilaisten keskellä. Mikä minussa on muuttunut? Olenko tylsä ihminen? Enkö osaa kiinnostua muiden jutuista? Minulla on ikävä vanhoja fiiliksiä. Sain miiteistä valtavasti ennen energiaa, nyt vain alan pohtimaan itseäni. Vähän sama juttu kuin soittamisessa. Nykyään soittaminen tuntuu lähinnä kankealta eikä siitä saa samanlaista mielihyvää kuin joskus aikoinaan, koska taito on unohtunut.

Mutta joo. Minä en kertakaikkiaan ymmärrä, mikä minua vaivaa. Varmaan kaikki tuo yllämainittu. Tuntee olonsa vain vähän syylliseksi, kun päällisin puolin kaikki asiat tuntuvat olevan hyvin, mutta silti sisälläni joku ahdistaa kovin. Mikä se on? Ehkä aikuistuminen ja elämänkriisi, ehkä jotain muuta. Näe ja tiedä.

Ja klaanilaisille tiedoksi, että olette minulle edelleen ihania ja rakkaista ihmisiä, vaikka välillä ulkopuolisuuden tunnetta koenkin seurassanne (ja välillä en!).

Aloin kirjoittamaan Klaanoniin Visokilla vasta tämän vuoden alusta. Ja koska haastavat voimat hahmollani, aloin myös perehtymään näihin voimiin. Luin telepatiaa käsittelevää kirjallisuutta ja voi hyvänen aika minä hurahdin siihen. Sitten se jäi vähän taka-alalle, koska pääsykokeet. Nyt kesän lopulla aloin lukemaan parapsykologiasta (kaikki yliaistillinen havaitseminen ja psykokinesia) enemmän ja nyt jumin totaalisesti Klaanonin hahmoni kanssa.

Kaikki huipentui viimeöiseen ahdistukseeni (se oli jopa ihan fyysistä). Minä halusin niin kovasti kirjoittaa jotain hahmollani, mutta en vain pystynyt. Minä yritän tässä nyt koko ajan haukata liian isoa palaa kerralla. Minulla on liikaa vapautta hahmoni kanssa. Niin paljon kaikkea, mitä sillä voisi tehdä.

Päätin viime yönä, että yrittäisin vain kirjoittaa, koska muuten tämä ei mene ohi koskaan. Sitten en enää pystynytkään, koska fyysinen ahdistus. En todellakaan ollut kokenut ennen mitään sellaista. Onko tämä nyt sitä taiteilija-ahdistusta (vaikken itseäni taiteilijaksi mielläkään)? Ja ei, se ei ollut niin vakavaa, miltä kuulostaa. Enkä minä ota tätä mielestäni liian vakavasti. Minä vain…

...en osaa kirjoittaa. Te muistatte nämä ihmeelliset ”eeppisyyskohtaukseni”, jota sain näistä teidän hienoista viesteistänne nyt kesällä. Minä en ole mielestäni osannut koskaan kirjoittaakaan yhtään mitään. Miksi minä sitten kirjoitan tätä? Voi luoja, alan kuulostaa Tawalta…

Tämä on hieno projekti. Klaanon on älyttömän hieno projekti. Samalla kuin luin sitä, minäkin halusin alkaa kirjoittamaan ja totta kai, koska oma hahmo. Ja koska I’m back, minun piti alkaa luonnollisesti kirjoittamaan omalla hahmollani. Ja niin halusinkin. Ei sen ensimmäisen viestin kirjoittaminen mitään helppoa ollut, mutta se onnistui loppujen lopuksi melko hyvin.

Mutta kun Klaanon paranee koko ajan. Se on ihan uskomatonta. Ja totta kai, koska kirjoittajat kirjoittavat ja siksi paranevat koko ajan. Minä ajattelen, että minulta odotetaan jotain suurta, vaikkei edes. Ja jos minä vain saisin kirjoitettua, kehitystäkin varmasti tapahtuisi…
Kirotut aivot, miksi olette tällaiset? Miksi minun mieleni ei voi olla vain itsevarma?

Minulla on ehkä joku trauma lukion äidinkielen tunneilta. Aina kun minä mielestäni keksin jotain hienoa, se meni totaalisen pieleen. Siitä kehittyi minulle mielikuva, että en osaa äikkää, en osaa kirjoittaa mitään aineita tai ylipäätänsä en osaa kirjoittaa. Ja lopulta minulta löydettiin lievä lukihäiriö ja vaikka sen syyksi olisi kiva pistää asioita, fakta on, että se teettää vain minulle enemmän töitä, jos haluaa pyrkiä samaan kuin muut.

Vaikka te kuinka hokisitte, että olen hyvä kirjoittaja, se ei auta. Mikä suomalainen piirre tämäkin on, kehuja ei voi ottaa vastaan, jos itse ei ole samaa mieltä?

Minä en myöskään ole yhtään luova ihminen ja Klaanonissa juuri luovuuttaan voisi toteuttaa melkein täysin rajattomasti. Mutta ei, minun täytyy hakea aina (liikaa) mallia jostain muualta. Minulla ei ole ideoita. Jos joku muu antaisi edes jonkinlaisen ideantyngän, kirjoittaminen olisi paljon helpompaa, mutta toisaalta en edes halua. Haluaisin itsekin keksiä jotain. En ole luovuttajatyyppiä, haluan päästä tämän yli mutta kun HYYYYYYÄÄÄÄRRRRGGGHHH!

Minä myös odotan, että tämä alkava psykologi-koulutus voisi antaa minulle jotain antia itseni ja Klaanonin suhteen. Ja varmasti antaakin, ei pidä vain odottaa liikoja. Mutta minä haluaisin päästä tämän jumin yli jo ennen syyskuuta.

Ja minä luulin, että tämä vuodatus voisi auttaa, mutta ei kyllä tunnu nyt siltä…

HIHAHEE! Se on luettu! Eilen ahmin sen loppuun ja oli sen verran ahmimista, että silmät kuoli näyttöä tuijotellessa. Nyt pitäisi kasata itsensä ja alkaa kirjoittamaan. Sen julkaisussa voi kuitenkin kestääää.